Päämäärät

Tarvitaanko niitä?

Päämäärien asettaminen saattaa olla myös pakoa todellisuudesta. Kun emme ole tyytyväisiä elämäämme, asetamme uusia päämääriä, joiden toivomme tuovan meille tyytyväisyyttä. Ajatukset ”Kunhan saan yrityksen kunnolla alkuun tai lapset maailmalle, valmistun ammattiin tai pääsen eläkkeelle, niin sitten olen onnellinen” ovat tyypillisiä päämääriä. Tästä seuraa noidankierre, koska emme tee mitään puhtaasta tekemisen halusta vaan siksi, että se toisi meille jotain. Pako on itseään toteuttava toiminto, joka toimii omana energialähteenään. Mitä enemmän pakenemme, sitä enemmän joudumme pakenemaan aina vain uuteen päämäärään.
Joku on sanonut, että kun saavutukset vastaavat tavoitteita, ihminen on tyytyväinen. Jos siis näin on, niin silloin vastaavasti petymme, jos saavutukset eivät vastaa tavoitteita. Tämä johtaa ainaiseen pettymyksen kierteeseen. Ja mikä pahinta, aiheutamme tuon paineen itse. Ei siinä ulkopuolisia piiskureita tarvita, jos oma kunnianhimo ja päämäärät ovat tarpeeksi korkeat.
Jos olemme onnellisia silloin, kun saavutukset vastaavat tavoitteita, niin eikö kannattaisi keskittyä olemaan aina tavoitteessaan? Kyky nähdä elämämme jokainen vaihe hetkestä hetkeen päämääränä luo syvää tyydytystä.
Joka hetki tavoitteessa oleminen on asennekysymys. Oletetaan, että tavoitteesi on tulla insinööriksi. Silloin opiskelu ja työharjoittelu sekä myös ne kesätyöt, joilla rahoitat opintosi, ovat kaikki yhtälailla osa päämäärääsi. Mutta entä sitten, kun pyrit opiskelemaan insinööriksi, etkä saakaan opiskelupaikkaa? Epäonnistuminenkin voi olla luonnollinen osa päämäärää. Jokainen pyrkijä ei voi onnistua ensi yrittämällä. Epäonnistuminen voi olla myös merkki siitä, että kyseinen ala ei olekaan meille oikea. Jokainen harha-askel tai seinä, joka tulee vastaan, on vain osa normaalia elämää. Itse asiassa ei ole olemassa harha-askelia; on vain elämää, joka on täydellistä omassa epätäydellisyydessään.